Draama myy aina hyvin

Draama myy aina hyvin

Terve epäily on asia, mikä varmasti on kannattavaa. Nimittäin se että uskaltaa epäillä jotain tekee ihmisestä ihmisen. Se että ihminen miettii asioita myös silloin, kun se ei ole hänen oman mukavuutensa kannalta ehkä paras tai edes toiseksi paras vaihtoehto on kuitenkin asia, mikä osoittaa järkevyyttä.

Kun ajatellaan sitä, mitä sosiaalisessa mediassa kirjoitellaan, niin silloin tietenkin on kaikkein parasta edes katsoa netistä, että onko jostain tapauksesta olemassa mitään muuta kuin se yksi lähde, joka saattaa olla useisiin paikkoihin jaettu kirjoitus jostain asiasta. Se miksi tietyt nyyhkytarinat uppoavat ihmisiin johtuu siitä, että me kaikki haluamme nähdä jostain syystä elämän nurjaa puolta. Haluamme kuulla jostain syystä siitä, kuinka ihminen on pelastunut huumehelvetistä tai vastaavasta paikasta, ja sitten saanut elämänsä takaisin kohdalleen.

Nyyhkytarinat tuovat lukijoita

Noilla jutuilla saadaan varmasti julkisuutta sekä paljon tykkäämisiä, ja muistakaa että esimerkiksi sosiaalisen median kanssa pitää olla varovainen. Nimittäin se mikä tuo paljon Facebook- tai muita kavereita on jokin dramaattinen tarina, jossa ihminen selviää jostain helvetistä, ja sitten tapaa mukavan tytön tai pojan ja ratsastaa sitten kohti auringonlaskua kuin joku Lucky Luke. Ja tulos on aina yhtä upea. Toki tuollaiset hollywood-loput ovat ilmeisesti melko kaukana ihmisten arjesta.

Mutta aina silloin tällöin mieleeni tulee se, kuinka esimerkiksi vieroituksesta kertovista tarinoista kirjoitetaan kirjoja. Tässä sitten voisin kysyä, että mistä kukaan tietää, että onko tuollainen kirjoittaja oikeasti ollut missään vieroituksessa? Tai onko häntä edes olemassa? Ihmiset kirjoittavat kaiken maailman fiktioita, mutta missä menee se raja, että onko joku asia sopivaa käsitellä juuri sillä tavalla kuin sitä on käsitelty? Kuka vain voi kirjoittaa omasta päästään tarinoita, joita kaupataan sitten omina sekä todellisina asioina.

Eli onko fiktiota oikein kaupata todellisuutena? Kun ajatellaan esimerkiksi sotaromaaneja, niin niissä on usein faktaa sekä fiktiota sekaisin. Tai oikeastaan aina kun puhutaan trillereistä, on kyseessä kirjoituksen laji, missä kehyskertomus saattaa tulla suoraan televisiosta, mutta sitten päähenkilö toimii fiktiivisessä ympäristössä tai fiktiivisissä tehtävissä. Noista kirjoista ei juurikaan puhuta, ja se minua hiukan ihmetyttää. Eli onko oikein kirjoittaa romaaneja, joissa oikeasti täysin tekaistuja tarinoita kaupataan todellisuutena?

Onko oikein esittää romaania todellisena kokemuksena?

Esimerkiksi väärennettyjä Saksan keskitysleireiltä pelastuneiden päiväkirjoja on ilmeisesti ainakin yritetty julkistaa aitoina kokemuksina. Tuolloin ihmiset ovat muka löytäneet jonkun vanhan kirjan, mikä pitää sisällään “aidon pelastuneen tarinan”. Todellisuudessa he ovat itse joissain tapauksissa kirjoittaneet kirjan itse, jotta saisivat rahaa tuosta tarinasta, eli itse koettu myy hyvin. Tietenkin aina välillä vastaan kuulemma tulee myös aitoja päiväkirjoja, mutta ainakin osassa tapauksista kyseessä on oikeastaan romaani, jota kaupataan aitona päiväkirjana.


Samoin aikoinaan ihmeteltiin esimerkiksi sitä, miten Henri Charriére oli saanut kirjoitetuksi kirjan Papillon tuolla Ranskan Guyanassa. Tietenkin kirja vaikuttaa aluksi aidolta, ja se pitää sisällään tekstiä, mikä on kyllä aidon tuntuista “katujätkän” kirjoutusta, mutta silti mieleen tulee pieni epäilys siitä, että onko tuo mies oikeastaan ollut tuolla Pirunsaarella? Nimittäin se että hän niin mielellään kuvailee sitä, kuinka hän menee vankilaan setelit peräsuolessaan, ja sitten kirjan kieliasu on merkillinen, eli eikö  kustannustoimittaja puuttunut tuohon kirjoitukseen?

Geeneistä sekä terapiasta

Geeneistä sekä terapiasta

Geeniterapia

Geeniterapia on ihmeellinen asia. Sen kautta voidaan tehdä kammottavia virheitä tai sitten sitä voidaan käyttää myös hyvään. Eli jos jollekin viruksen aiheuttamalle taudille halutaan luoda immuniteetti, niin silloin voidaan käyttää joko rokotetta tai sitten ihmiseen voidaan siirtää geenejä, jotka tekevät hänestä immuunin jollekin tietylle taudille. Tuolloin voidaan etsiä eläin, joka on immuuni esimerkiksi ebolalle, ja tuo geeni pätkä voidaan muokata retro virukseksi, joka siirtää kyseisen ominaisuuden muihin ihmisiin.

Tai oikeastaan keinotekoinen retrovirus voi siirtää geenejä myös lajien välillä, ja tarvittava RNA-molekyyli voidaan luoda DNA:sta halkaisemalla tämä molekyyli keskeltä. Eli jopa koko ihmisen DNA voidaan muuttaa valtavan pitkäksi RNA-molekyyliksi, mikä tarkoittaa että koko ihmisen perimä voidaan siirtää toiseen soluun. Ja silloin tietenkin ihmisen kloonaaminen tätä kautta on mahdollista.

Erehtymättömyys

On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima, lauloi Eppu Normaali aikoinaan, ja itse asiassa tämä erehtymisen sekä erehtymättömyyden omituinen vastakohtaisuus kiehtoo minua. Miksi me jostain syystä ihailemme erehtymättömiä ihmisiä, vaikka tiedämme, että erehtyminen on inhimillistä. Erehtyminen johtuu monesti siitä, että ihmiset ovat ylipäätään tehneet jotain, kun taas syy erehtymättömyyteen johtuu siitä, että henkilö ei ole koskaan tehnyt itse yhtään mitään,  mikä tietenkin eliminoi tietynlaisten erehdysten mahdollisuuden.

Kuten sanottu, niin älykäs mies osaa korjata virheensä, mutta viisas mies ei virheitä edes tee. Joten miksi me emme ole viisaita ihmisiä? Siitä syystä, että meidän mielestämme ihmisen pitää kokeilla lähes kaikkea elämässään, sekä kehittää uusia asioita, silläkin uhalla, että joku paratiisisaari lentää ilmaan, mutta silti olen sitä mieltä, että ilman uutta ja mielenkiintoista maailma olisi varmaan paljon ikävämpi sekä samalla myös vaarallisempi paikka asua.

Mutta kun lähdetään siitä, että meillä on äly sekä kyky ratkaista ongelmia käyttämällä aivojamme, niin se että me myönnämme virheemme, ja lähdemme sen kautta korjaamaan sitä on varmasti ainoa oikea ratkaisu. Eli jos ajatellaan mitä hyvänsä asiaa, niin ongelmia ei voida hoitaa, jos niiden olemassaolo kiistetään, ja jos yhteisö kannustaa kiistämään sen, mitä tuli tehtyä väärin, niin se ei ainakaan kenenkään oloa paranna. Jos ajatellaan sitä, että emme voisi kehittää jatkuvasti uusia asioita, niin silloin meidän pitäisi miettiä vastuuta ympäristöstä uudelta kannalta.

Virheen korjaus lähtee virheen myöntämisestä

Meidän on elettävä sen asian kanssa, että emme enää elä luontaistaloudessa, missä olimme kerran sopusoinnussa luonnon sekä kaiken muun eläväisen kanssa. Se että joku Cro-Magnon tai Neanderthal sattui joskus päättämään, että se ja sen heimo ajaa jokaisen karhun pois luolasta niin, että se kuolee keihääseen, mikä on tuettu maata vasten sai aikaan sen, että ihminen alkoi tuntea olevansa luonnon herra, kun se sitten uuden taljan päällä istuen mutusteli karhun lihaa ja katsoi varjoaan seinästä.

Tuo luolamies ei varmasti omistanut mitään kovin upeaa, mutta koska tuo päätös siitä, että karhu luovuttaa luolansa ihmiselle oli oikea, niin sen jälkeen kaikki muutkin lajit ovat saaneet antautua ihmisen edessä. Ja viimeiset antautuneet ovat olleet virukset, joihin on kehitetty joukko lääkkeitä. Jotkut näistä ratkaisuista perustuvat nanotekniikkaan, eli tuota viruksen geeniä voidaan pilkkoa nanotekniikan avulla, ja osa taas perustuu geenien siirtoihin.

Tuolloin esimerkiksi ihmisen geenejä tai DNA-pätkiä jotka tekevät ihmisestä tai jostain muusta nisäkkäästä immuunin vaikka malarialle siirretään ihmiseen, joka ei ole immuuni. Tuo geeni muutetaan RNA molekyyliksi, joka ruiskutetaan luuytimen soluihin. Tällöin keinotekoinen retrovirus siirtää vastustuskyvyn ihmisten välillä, mutta kyseinen menetelmä toimii myös lajien välisessä geenien siirrossa. Eli etsitään mikä tahansa eläin, joka on immuuni esimerkiksi malarialle tai dengue-kuumeelle, ja siitä eristetään DNA pätkä, mikä luo kyseisen ominaisuuden, ja sen jälkeen tästä perimä aineksesta tehdään keinotekoinen retrovirus, mitä voidaan levittää kaikkialle, ja se sitten tekee myös muista ihmisistä immuuneja näille taudeille, kuten alussa kirjoitin.

Kuva:

https://www.labiotech.eu/wp-content/uploads/2018/12/100000-genomes-news-header.jpg

Kissa joka makaa sohvalla

Kuva Wiki

Kissa makaa sohvalla, ja se vaikuttaa varsin miellyttävältä eläimeltä. Mutta kuitenkin me aina unohdamme, että kissa on petoeläin. Se makaa sohvalla ja vain odottaa sitä hetkeä, kun pahaa aavistamaton hiiri saapuu paikalle, ja sen jälkeen kissa räjähtää toimintaan. Tai oikeastaan kissa joka ei ole saanut ravintoa räjähtää toimintaan ja syö tuon hiiren.

Kuitenkaan sohvalla makaava kissa ei ehkä kuitenkaan lähde heti surmaamaan tuota hiirtä, vaan se alkaa leikitellä seuraavalla uhriltaan. Kun hiiri katsoo harmaassa turkissaan varomattomasti ulos, kissa hyökkää sitä kohti, mutta jättää hypyn hiukan liian lyhyeksi. Tai sitten kissa esittää, että se ei muka näe hiirtä. Tämän leikin tarkoitus on se, että hiiri ei enää pelkää kissaa, ja alkaa kutsua kavereitaan paikalle.

Yhtenä päivänä hiiri tulee ulos kolostaan, ja samalla sen koko pesue seuraa mukana. Tuolloin kissa sitten ei enää hyppää ohi, ja se oli hiiren loppu. Kun laulussa sanotaan, että kissa se hiirelle takkia ompeli, niin voi olla niin, että kissa sitten on laittanut jonkun jäljittimen tuohon lahjana annettuun takkiin, mikä vie pedon suoraan hiiren pesän eteen, ja siitä sitten on edessä hyvin ikävä juttu.

Mutta palataan kissan tapaan leikkiä hiirellä. Tuolla käytöksellä on sellainen merkitys, että kissa ikään kuin oppii metsästämään. Samalla unohdetaan se, että kissan tarkoitus on opettaa hiirtä olemaan pelkäämättä sitä. Hiiri viestii lajitoveriensa kanssa feromonilla, jolla se ilmoittaa tien tuonne ihanalle jauho varastolle olevan selvä, ja jos kissa surmaa hiiren vasta tuon viestin jälkeen, niin silloin se voi hyvin pyydystää hiiriä koko talven nousematta sohvalta muuten kuin aterioimaan.

Kuka on pomo?

 Kuka on pomo?

Kun kolme ihmistä istuu ravintolassa, ja tutkijan pitää selvittää se, kuka heistä on johtaja, niin silloin tietenkin kannattaa katsoa juomia. Nimittäin viinilasi kuvastaa aikuisuutta sekä myös sitä, että henkilö on muita ylempänä, ja sitä kautta voidaan ajatella, että johtaja paljastuu hyvin nopeasti. Johtajan salaisuus on siinä, että hänen valtansa perustuu verkostoon, missä hänen lähimmät alaisensa ovat myös itse johtajia.

Kun johtajuutta esimerkiksi jengissä verrataan johtajuuteen armeijassa, niin silloin pitää muistaa se, että jengeissä saattaa vaatteiden käytöllä sekä esimerkiksi sillä miten johtajaa lähestytään samanlaiset hyvin tiukat säännöt, joiden rikkomisesta saattaa tulla erittäin kova rangaistus. Yksi noista rangaistuksista on se, että henkilö suljetaan jengin ulkopuolelle, mutta samalla voidaan sanoa, että tuolla pääsee vain se, jolla on hyvin lyhyt historia siinä jengissä. Kun taas sellainen, joka voi jotain todistaa saattaa kohdata hyvin kolkon kohtalon.

Kun jengin johtajan asemaa uhataan tai hän kokee olevansa jotenkin loukattu, niin silloin hän saattaa tokaista, että "yhtenä päivänä joku sai sata tikkiä naamaansa, kun kaatui vaikka rapuissa". Ja se sitten on alaisille merkki siitä, että sääntöjä rikkonut saa nenilleen. Jengeissä esimerkiksi pomoa ei saa ehkä koskaan suoraan puhutella, vaan kaikki lähestyminen pitää suorittaa jonkun muun henkilön kautta.

Johtajan asema omassa ryhmässään on aina se sama. Se että johtaja työskentelee jossain virallisessa yhtiössä tai alamaailman organisaatiossa ei muuta hänen asemaansa miksikään. Eli johtajalla on valta heittää alainen pois joukosta, mikäli hän sattuu niin haluamaan. Kuitenkin kun vertaillaan jonkun normaalin yhtiön johtajan asemaa esimerkiksi Al Caponen asemaan, niin yksi asia kuitenkin on eri tavalla, ja se on se, että Capone ampui erotettavat surutta, kun taas jostain yhtiöstä erotetut menevät tietenkin työvoimatoimistoon.

Kolmannen silmän arvoitus

Kuva I

Kolmannen silmän arvoitus

Onko kolmas silmä vain valoherkkien solujen ryhmä aivokuorella?

Mustalaiset sanovat, että aivoissamme on niin sanottu kolmas silmä, jolla ihminen näkee toisen ihmisen mieleen. Tällöin mieleen tulee se, että voisiko kolmas silmä olla yksinkertaisesti sellainen valoherkkien solujen ryhmä, joka on aivojen pinnalla. Tuolloin kyseiset solut olisivat sellaisia, että ne kykenisivät havainnoimaan pimeää ympäristöä ilman, että ympäristön valo häiritsee niitä. Eli kyseessä olisi otsalohkon pinnalla olevien verkkokalvon aistinsolujen muodostuma.

Tuon teorian mukaan kolmas silmä olisi vain elin, joka on olemassa kaikilla ihmisillä, mutta sen lähettämät aisti signaalit peittyvät normaalien näkö elinten aiheuttamaan “kohinaan”. Eli tuollainen olisi lyhykäisyydessään selitys termille “kolmas silmä”. On esitetty ajatus, että kyseinen elin voisi nähdä hyvin lyhytaikaisia valonvälähdyksiä, jotka voivat tulla sen havainto kenttään esimerkiksi vajaa sekunnin kestävän madonreiän kautta. Mutta mieleen tulee se, että olisiko ehkä joku halunnut salata jotain tämän oudon ilmiön ympärillä.


Olisiko mahdollista tehdä keinotekoinen kolmas silmä?


Kautta aikojen on mietitty mahdollisuutta siihen, että kolmas silmä saadaan aktivoitua jollain tavoin. Eli ihmisiä on pidetty esimerkiksi pitkän aikaa pimeässä luolassa, mikä on saanut aikaan D-vitamiinin puutosta. Tuollaisissa kokeissa ihmiset ovat alkaneet nähdä hallusinaatioita, jotka ovat tarinan mukaan melko samankaltaisia.

Keinotekoisen kolmannen silmän valmistaminen esimerkiksi siirtämällä verkkokalvon soluja aivojen otsalohkon päälle olisi ehkä mahdollista. Samoin voisin ajatella, että esimerkiksi CCD-kameran kenno voidaan istuttaa aivokuorelle samalla tavoin kuin keinotekoinen silmä. Saattaa olla niin, että eläimille on tehty sellaisia leikkauksia, missä näitä mikropiirejä on asetettu aivokuorelle.

Tuossa ratkaisussa CCD-kameran sekä tietokoneen tai oikeammin mikroprosessorin avulla kuvaa aivoihin siirtävä silmäproteesi voitaisiin muokata sellaiseksi, että sen avulla voitaisiin samoja näköhermon signaaleja, jotka normaalisti kulkevat näköhermoa pitkin siirtää suoraan otsalohkoon. Tällainen ratkaisu on melko erikoinen, mutta kuitenkin mahdollista jossain määrin toteuttaa.

Tuolloin CCD-kameralla varustettu mikropiiri voidaan istuttaa kallon etuosaan, jolloin saadaan aikaan sama vaikutus kuin luonnollisilla soluilla. Se että toimiiko tällainen ratkaisu on sitten aivan eri asia kuin teoria. Mutta näitä asioita on mielenkiintoista pohtia illalla ennen nukkumaanmenoa, kun illat pimenevät.

Kuva I

https://ak0.picdn.net/shutterstock/videos/2577770/thumb/1.jpg

Emme osaa pelätä sitä mitä meidän pitäisi pelätä

Emme osaa pelätä sitä mitä meidän pitäisi pelätä

Ihmisiä pelotellaan, että heidän pankkitilinsä sekä henkilökohtaiset tietonsa päätyvät hakkereille, mutta sitä mitä me puhumme toisten kanssa ei osata mitenkään pitää uhkana. Saattaa olla niin, että esimerkiksi pidämme lapsemme nimet salassa, mutta samalla me jaamme perhettämme sekä läheisiämme koskevia tärkeitä tietoja aivan tuntemattomille ihmisille. Eli voimme soittaa vaikkapa lapsemme psykiatria koskevia aikoja hänen työnjohtajalleen, tai selvittää omien vanhempiemme diabetesta koskevia tietoja jossain työväenopiston ryhmässä.

Tuollainen asia varmasti on tietoa, jota ainakin joku haluaa pitää omana tietonaan. On asioita, joita jaetaan estoitta sosiaalisissa kohtaamisissa, eikä niiden päätymistä kenenkään väärän henkilön tietoon edes välitetä rajoittaa. On todella hienoa, kun olemme sosiaalisesta mediasta keskustellessamme päässeet sille tasolle, missä tajuamme sen, että kaikkia asioita ei tarvitse kertoa kenellekään muulle.

Mutta samalla sitten jaamme tietoja surutta siitä, mitä kukaan ei halua toisen tietävän itsestään esimerkiksi häissä tai muissa sosiaalisissa tilanteissa. En ainakaan itse ajattele sellaista tilannetta, missä ihmisen henkilökohtaisia asioita käsitellään juopuneen ihmisjoukon kuullen, ja kaikesta mitä toinen ihminen sanoo tai miltä hän näyttää tehdään jotain pilaa. Vai olisiko teistä ehkä mukavaa keskustella esimerkiksi peräpukamista ruokapöydässä?

Psykiatri on vähän niin kuin peräpukamat tai kuppa. Kummastakaan en varmasti haluaisi keskustella julkisesti, ja itse tällaisten asioiden levittelyä kovasti kummaksuen katselen. Aina puhutaan siitä, miten ihmisillä on vaitiolovelvollisuus näistä asioista, mutta jostain syystä joidenkin ihmisten pitää tuollaisia asioita levitellä Eli tässä vain yhtenä päivänä tällaisen keskustelun satuin kuulemaan eräässä paikassa, ja siinä keskustelussa ei kyllä henkilöllisyyttä mitenkään peitelty. Joten olisiko myös aika miettiä sitä, mitä missäkin tilaisuudessa puhutaan, ja millaiselle yleisölle tietoja jaetaan? Eli sosiaalisen median lisäksi myös kovaääninen keskustelu voi vaarantaa tietoturva, ja samaa tekee myös juoruileminen.

Moderoinnista sekä siihen liittyvistä myyteistä

Moderoinnista sekä siihen liittyvistä myyteistä

Tekoäly voi mullistaa moderoinnin

Tekoäly mikä perustuu siihen, että tunnettujen ihmispetojen kirjoituksista tehdään tietokanta, jota algoritmi vertaa ihmisten kirjoitteluun sosiaalisessa mediassa voi mullistaa nettiturvan. Eli tuo tekoäly hälyttää viranomaiset automaattisesti tai lähettää viestin moderaattorille.

Moderointi on oikeastaan sellaista työtä, että siihen on alettu kiinnittää huomiota vasta sosiaalisen median nousun myötä. Ennen sosiaalisen median aikaa oli tapana yksinkertaisesti lyhentää tekstejä toimittajien toimesta, ja samalla tietenkin lehtien toimitus saneli yksinkertaisesti sen, mitä ihmiset saivat sanoa mediassa, mikä tietenkin karsi erilaisia ikäviä asioita. Mutta samalla saattoi käydä niin, että myös toimittajan oma poliittinen tai uskonnollinen kanta saattoi vaikuttaa siihen, miten moderointi suoritettiin.

Kuitenkin uskoisin että lehdistöllä oli melko neutraali- sekä samalla korkea moraali noiden moderointien kanssa, vaikka tietenkin esimerkiksi ulkopolitiikkaa koskevaa kirjoittelua saatettiin karsia sen takia, että se vaaransi idän suhteita, tai sitten oli muuten kiusallista luettavaa politiikan tai talouden johtajille. Mutta kun ajatellaan sosiaalista mediaa, niin mikään ei oikeastaan ole muuttunut, paitsi että harhaanjohtavaa tietoa on ollut enemmän liikkeellä kuin koskaan ennen.

Kun tiedon määrä nousee, niin myös harhaanjohtavan tiedon määrä kasvaa

Tai oikeastaan sanoisin  että harhaanjohtavan tiedon määrä on suoraan suhteessa siihen tietomäärään, mitä netissä kulkee. Eli kun tiedon määrä nousee, niin samalla harhaanjohtavan tiedon määrä nousee, mikä on aivan luonnollista. Kun sitten puhutaan moderoinnista sekä siitä, kuinka ihmiset uhkailevat toisiaan sekä julkaisevat aineistoa, mitä ei voida pitää sopivana tai laillisena, niin joskus olen ajatellut, että esimerkiksi kidutus- tai eläinrääkkäystä kuvaavien videoiden tarkoitus voisi olla sellainen, että ihmiset ikään kuin ajetaan pois sosiaalisesta mediasta esittelemällä oikealle yleisölle sellaista materiaalia, mikä saa suurimman osan ihmisistä oksentamaan.

Tuolloin esimerkiksi trollaaja tekee joukon sosiaalisen median tilejä ja hankkii omaan sosiaalisen median verkkoonsa toimittajia, joille estoitta kaupataan huumeita sekä esitellään kaikkea muuta materiaalia jonka tarkoitus on yleensä järkyttää noita ihmisiä. Ja sitä kautta saadaan aikaan esimerkiksi lehtijuttuja, missä käsitellään huumekauppaa sekä sitä, millainen synnin pesä sosiaalinen media on. Tuolla tavoin saadaan aikaan se, että ihmiset alkavat vetäytyä sosiaalisesta mediasta.

Mitä salattavaa ihmisillä on?

Mutta mitä salattavaa ihmisillä on? Sosiaalinen media on paikka, missä toisen kirjoituksen näkee suoraan. Eli siellä sitten saattaa paljastua asioita, joita kukaan ei haluaisi mahdollisesti toisen näkevän. Yksi niistä on se, että joku toinen kirjoittaa trollaajan itsensä puolesta sosiaalisen median tekstejä. Olisi vähän noloa, jos suosittu sekä sanavalmiina tunnettu bloggaaja tai sosiaalisen median tilin käyttäjä olisikin maksanut jollekin muulle siitä, että tämä pitää henkilön puolesta hänen Facebookiaan sekä Twitteriään.

Tällaisia asioita kannattaa aina ajatella, kun lähtee katsomaan jotain sosiaalisen median käyttäjää sekä tämän motiiveja. Sosiaalisen median ongelmana on se, että jos siellä vaikka sattuu joku julkaisemaan esimerkiksi runon, ja toinen vetää sen Googlen kenttään, niin seurauksena saattaa olla se, että runo paljastuu kirjasta kopioiduksi. Tai sitten joku kommentissaan paljastaa sen, että kyseinen runo oli kopioitu jostain kirjasta. Eli kuka vain osaa kopioida toisen tuotoksen. Tekoäly, mikä vertaa kirjoituksia paljastaa myös tuollaisen kopioinnin, jos kirja vain löytyy internetin tietokannoista.

Mutta oikeastaan kun ajatellaan moderaattoreita, niin he tarvitsisivat koulutuksen. Se tarkoittaa sitä, että heidän pitäisi kyetä tunnistamaan vaarallinen henkilö, että sitten voidaan hänelle soittaa apua. Tuolloin tekoäly voisi auttaa asiaa. Eli tekoäly tarvitsee matriisin, mikä kerätään tunnettujen ihmispetojen kirjoituksista, ja sitten tuo väline voisi verrata kirjoituksia tuohon matriisiin, joka voi joko itsenäisesti lähettää tiedon vaarallisesta henkilöstä viranomaisille, tai ilmoittaa asiasta moderaattorille kuten alussa kirjoitin.