Draama myy aina hyvin

Draama myy aina hyvin

Terve epäily on asia, mikä varmasti on kannattavaa. Nimittäin se että uskaltaa epäillä jotain tekee ihmisestä ihmisen. Se että ihminen miettii asioita myös silloin, kun se ei ole hänen oman mukavuutensa kannalta ehkä paras tai edes toiseksi paras vaihtoehto on kuitenkin asia, mikä osoittaa järkevyyttä.

Kun ajatellaan sitä, mitä sosiaalisessa mediassa kirjoitellaan, niin silloin tietenkin on kaikkein parasta edes katsoa netistä, että onko jostain tapauksesta olemassa mitään muuta kuin se yksi lähde, joka saattaa olla useisiin paikkoihin jaettu kirjoitus jostain asiasta. Se miksi tietyt nyyhkytarinat uppoavat ihmisiin johtuu siitä, että me kaikki haluamme nähdä jostain syystä elämän nurjaa puolta. Haluamme kuulla jostain syystä siitä, kuinka ihminen on pelastunut huumehelvetistä tai vastaavasta paikasta, ja sitten saanut elämänsä takaisin kohdalleen.

Nyyhkytarinat tuovat lukijoita

Noilla jutuilla saadaan varmasti julkisuutta sekä paljon tykkäämisiä, ja muistakaa että esimerkiksi sosiaalisen median kanssa pitää olla varovainen. Nimittäin se mikä tuo paljon Facebook- tai muita kavereita on jokin dramaattinen tarina, jossa ihminen selviää jostain helvetistä, ja sitten tapaa mukavan tytön tai pojan ja ratsastaa sitten kohti auringonlaskua kuin joku Lucky Luke. Ja tulos on aina yhtä upea. Toki tuollaiset hollywood-loput ovat ilmeisesti melko kaukana ihmisten arjesta.

Mutta aina silloin tällöin mieleeni tulee se, kuinka esimerkiksi vieroituksesta kertovista tarinoista kirjoitetaan kirjoja. Tässä sitten voisin kysyä, että mistä kukaan tietää, että onko tuollainen kirjoittaja oikeasti ollut missään vieroituksessa? Tai onko häntä edes olemassa? Ihmiset kirjoittavat kaiken maailman fiktioita, mutta missä menee se raja, että onko joku asia sopivaa käsitellä juuri sillä tavalla kuin sitä on käsitelty? Kuka vain voi kirjoittaa omasta päästään tarinoita, joita kaupataan sitten omina sekä todellisina asioina.

Eli onko fiktiota oikein kaupata todellisuutena? Kun ajatellaan esimerkiksi sotaromaaneja, niin niissä on usein faktaa sekä fiktiota sekaisin. Tai oikeastaan aina kun puhutaan trillereistä, on kyseessä kirjoituksen laji, missä kehyskertomus saattaa tulla suoraan televisiosta, mutta sitten päähenkilö toimii fiktiivisessä ympäristössä tai fiktiivisissä tehtävissä. Noista kirjoista ei juurikaan puhuta, ja se minua hiukan ihmetyttää. Eli onko oikein kirjoittaa romaaneja, joissa oikeasti täysin tekaistuja tarinoita kaupataan todellisuutena?

Onko oikein esittää romaania todellisena kokemuksena?

Esimerkiksi väärennettyjä Saksan keskitysleireiltä pelastuneiden päiväkirjoja on ilmeisesti ainakin yritetty julkistaa aitoina kokemuksina. Tuolloin ihmiset ovat muka löytäneet jonkun vanhan kirjan, mikä pitää sisällään “aidon pelastuneen tarinan”. Todellisuudessa he ovat itse joissain tapauksissa kirjoittaneet kirjan itse, jotta saisivat rahaa tuosta tarinasta, eli itse koettu myy hyvin. Tietenkin aina välillä vastaan kuulemma tulee myös aitoja päiväkirjoja, mutta ainakin osassa tapauksista kyseessä on oikeastaan romaani, jota kaupataan aitona päiväkirjana.


Samoin aikoinaan ihmeteltiin esimerkiksi sitä, miten Henri Charriére oli saanut kirjoitetuksi kirjan Papillon tuolla Ranskan Guyanassa. Tietenkin kirja vaikuttaa aluksi aidolta, ja se pitää sisällään tekstiä, mikä on kyllä aidon tuntuista “katujätkän” kirjoutusta, mutta silti mieleen tulee pieni epäilys siitä, että onko tuo mies oikeastaan ollut tuolla Pirunsaarella? Nimittäin se että hän niin mielellään kuvailee sitä, kuinka hän menee vankilaan setelit peräsuolessaan, ja sitten kirjan kieliasu on merkillinen, eli eikö  kustannustoimittaja puuttunut tuohon kirjoitukseen?