Uusi iloinen työelämä.

Uuden iloisen työelämän suuri megatrendi on se, että jos työntekijä ei löydä työtä koko ajaksi, niin hänet voidaan saman tien erottaa. Jos työntekijän työpäivään kuluu 50% niin sanottua tyhjää aikaa, niin silloin työnjohtaja etsii toisen työntekijän, jonka työpäivään kuuluu 50 prosenttia miettimiseen, ja sitten työtehtävät siirretään tuon toisen työntekijän vastuulle. Tai jos joillakin työntekijöillä työpäivään sisältyy 25% tyhjää tai “ei tuottavaa” aikaa, niin nuo tehtävät jaetaan heille. Ja tuo jonka päivästä 50% kuluu luovaan taukoon saa sitten lähteä etsimään uusia haasteita. Tämä on tietenkin työn tehostamista, mutta samalla se vie työpaikasta luottamuksen. 

Jos ihminen kokee jatkuvasti niin, että hänen pitää koko ajan olla toista parempi tai että koko päivä kilpaillaan sillä, että kuka tekee mitä, niin se sitten aiheuttaa haluttomuutta auttaa toisia. Kun ihminen kokee että hän kouluttaa kilpailijaa itselleen, eli henkilöä joka ehkä aiheuttaa hänelle itselleen erottamisen, niin se tietenkin saa aikaan sen, että voidaan epäillä hänen ehkä jättävän jotain keskeistä pois. 

Se että ihmiset eivät enää muuten keskustele kuin silloin, jos toisia pyydetään siirtymään jotta joku pääsee vessaan, niin silloin työntekijät kokevat varmaan työnsä jotenkin stressaavaksi. Työpaikan tehtävä ei ole olla sosiaalitoimisto, eikä työaikana saisi istua kahvilla liian kauaa, koska työnantaja maksaa ajasta jonka työntekijä viettää toimistolla tai työtehtävien parissa. Se että esimerkiksi läppäri on lisänäppäimistön päässä auki, antaa johtajille valmiuden katsella mitä alainen koneellaan puuhaa. 

Nimittäin jos työnjohtaja istuu koko ajan olkapään takana hengittämässä niskaan, niin osaamaton työntekijä voi silloin piiloutua sen taakse, että häntä häiritsee se, että toinen hönkäilee niskaan. Työnjohdon velvollisuus on etsiä työntekijät, jotka eivät osaa työtään. Ja sitten tietenkin pitää selvittää, että miten tuo henkilö on työhönottajat vakuuttanut. 

Samalla tavalla tekoäly assistentti voi valvoa sitä, millä kotisivuilla käyttäjä viihtyy. Ja tietenkin työpaikan koneet ovat työtehtäviä varten, ja ne ainakin pitäisi laittaa lukkoon kun sovittu työaika päättyy. Työpaikan sähköposti ei ole siis sitä varten, että sen avulla rekisteröidytään kaiken maailman pelisivuille. Vaan se on pelkästään työn tekemistä varten, ja omat asiat pitäisi hoitaa oman sähköpostin kautta. 

Jos puhutaan itsenäisestä- tai autonomisesta työstä, niin silloin kehyksen pitää olla aina työtehtävien suorittamisessa. Ja muut tehtävät tehdään sitten joskus muulla ajalla, jota ei tuo työnantaja maksa. Jos työaika kuluu muiden kuin työtehtävien parissa, niin silloin kannattaa miettiä uutta työpaikkaa. Kun tehdään työtä, niin silloin fokuksen pitäisi olla ensisijaisesti oman työn tekemisessä niin hyvin kuin mahdollista. 

Koskaan ei saa ajatella, että työn voisi tehdä paremmin. Tai ainakaan tuota ajatusta ei saisi suoraan tuoda kenenkään muun tietoon. Kommunikaation puute sekä pelko siitä, että ihminen tekee jotain väärin saa tietenkin aikaan lieve-ilmiöitä. Yksi niistä on se, että henkilö ei ehkä uskalla kysyä neuvoja, jos hän ei jotain osaa. Samoin se että työpaikalla on jatkuva kilpailu tekee työn jatkuvuudesta ongelmallisen. Työntekijät jatkuvasti vaihtavat työpaikkaa, tai tekevät esimerkiksi koodaustyötä vain kerran elämässään, niin mistä saadaan sitten vanhoja kokeneita työntekijöitä opastamaan nuorempia? 

Ja miten ylipäätään ketään voidaan motivoida jakamaan omaa tietämystään sekä osaamistaan, jos hänen hyvin tehty työnsä johtaa siihen, että työntekijä on saman tien kortistossa, niin kuinka hän sitten tekisi työnsä kunnolla? Tuo asia on tullut esiin kun tekoälyä koulutetaan. Tekoälyn kohdalla hyvin tehty koulutus on saattanut merkitä kouluttajan siirtymistä suoraan kortistoon. 

Kun puhutaan tekoäly assistenttien käytöstä, niin niiden käyttöä ei vain voi estää. Eli jokainen meistä voi ottaa oman kännykän taskusta, ja sitten pyytää sovellusta tekemään asioita puolestaan. 

Viimeksi saimme lukea siitä, kuinka eräs ICT- ja tietoturva-alan suuri vaikuttaja päätti vaihtaa työpaikkaa, ja uusi pesti löytyi sieltä kilpailijan tarjoaman työpöydän takaa. Eli melko upean pestin tuo henkilö sai, ja tietenkin ansioluettelo näyttää todella upealta. Kuitenkin tuo siirtyminen kilpailijan palvelukseen saa aikaan ajatuksen, että oliko siellä edellisessä työpaikassa eri henkilö johdossa, tai pystyykö hän ehkä pitämään edellisen työpaikan salaisuudet omana tietonaan uudessa ympäristössä. 

Siis tämä ei ole mikään syytös tuota ihmistä kohtaan, vaan itse asiassa kysymys on yleisestä tätä trendiä koskevasta kysymyksestä. Eli kun ihminen siirtyy kilpailijan palvelukseen, niin onko syynä tuohon palkkaamiseen oikeasti johtamistaidot, vai onko se ehkä se mitä hän on edellisessä työpaikassaan tehnyt? Kyse on nimittäin siitä, että kuinka paljon kilpailulainsäädäntöä sekä tietosuojalakeja ja tekijänoikeuksia saa ylipäätään venytellä? Tietenkin kyseessä on oikeasti aivan lainmukainen siirtymä toisen yhtiön palvelukseen, mutta kuitenkin jossain tapauksissa mieleen tulee se, että voiko vanha työsuhde vaikuttaa ihmisen toimintaan uudessa paikassa? 

Kun olemme töissä niin emme ole koskaan eri ihmisiä kuin kotona. Kun yritämme puhua esimerkiksi siitä, että miten mukava työpäivä oli, niin tietenkin silloin pitää myös vastapuolella olla ihminen, jolla on halua ja jaksaa kuunnella sitä litaniaa, kuinka “pomo taas tänään teki sitä ja tätä”. Ja ilmeisesti myös tuolla pöydän toisella puolen istuvalla henkilöllä on omat ongelmansa. Hän myös käy mitä suurimmalla todennäköisyydellä töissä. Ja hänenkin pitäisi sitten purkaa omia surujaan kotonaan. 

Jos hän taas on kotirouva, niin tietenkin hänelle on voinut tulla kiistaa naapurin kotirouvan kanssa esimerkiksi siitä että kumpi saa ensin ripustaa pyykit narulle. Myös tuollaisessa tapauksessa ihminen saattaa hiukan haluta avautua tuosta tilanteesta. 

Tietenkin on paljon ihmisiä joilla ei kotona ole ketään jolle puhua. On yksin asuvia, joiden sosiaalinen elämä liittyy paikalliseen pubiin sekä ehkä jääkiekkoon. On ihmisiä joiden kumppanit eivät halua kuulla päivästä päivään samoja asioita, “kun olisi vähän omiakin asioita tehtävänä”. Tai “en vain joka päivä jaksa”, on vastaus kun toinen yrittää hiukan purkaa huonoa oloaan. Nuo äskeiset ovat niitä paljon puhuttuja vakio vastauksia, joita markkinoidaan jossain lehdessä. 

Kukaan ihminen ei varmaan halua olla myöskään likasanko, jonne kaadetaan kaikki huono olo, minkä toinen vain mielestään löytää. Työaika ei ole muuten myöskään aikaa, jolloin käydään läpi asioita, joiden kanssa on kotona painiskeltu. Mitä tehdään jos ihminen ei vain kerta kaikkiaan löydä sitä aikaa, tai mitä tehdään silloin jos asiat vain kalvavat mieltä? Kannattaa varmaan hakeutua psykiatrille, joka sitten osoittaa ystävällisesti hymyillen sairaslomaa. No tuo sairausloma voi olla lyhytaikaisena vaikka mahdollisuus järjestää omia asioita, mutta mitä sitten jos se kestää vuosia? Eli sairasloma, tai “saikku” on asia joka saattaa aiheuttaa stressiä sekä masennusta ja myös oman itsetunnon luhistumista. Eli mitä eläkeläisten pitäisi vastata kun joku kysyy, että “mitä muuten teet elääksesi”? 

Siinä varmaan sitten tehdään kaikkiin hyvä vaikutus, kun sanotaan että eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Siinä voi sitten mielenmaisema muuttua hyvin erilaiseksi kuin haluamme uskoa. Eli meidän elämämme pyörii pitkälti työelämän ympärillä. Se että ihminen ei saa edes hakea töitä varmaan aiheuttaa syrjäytymistä sekä syrjimistä. Vaikka eläkkeelle siirtyminen voi olla joidenkin mielestä helppo vaihtoehto, niin se ei ehkä koskaan paranna eläkkeelle määrätyn nuoren henkilön elämänlaatua. Hän saattaa eristäytyä muista, hän ei ehkä edes uskalla hakea seuraa, ja kuka nyt lähtee mielenterveyskuntoutujan matkaan? 

Siis jokainen mielenterveyskuntoutuja on ihmisten silmissä potilas, jota ei ainakaan kovin usein haluta palkata. Kun puhutaan mielenterveydestä niin silloin meidän pitää muistaa sekin asia, että nuo henkilöt ovat jotenkin väliinputoajia. He eivät ole tarpeeksi sairaita tai vammaisia, että he saisivat sen takia myötätuntoa. He eivät myöskään ole kuulemma tarpeeksi terveitä tekemään töitä. Mutta kuten tiedämme, niin he saavat varmaan eläkettä, jonka turvin voidaan kattaa niitä jokapäiväisiä kustannuksia. Tuon eläkkeen suuruus ei ole kovin suuri. Mutta sen pienen eläkkeen toivotaan riittävän kaikkiin kustannuksiin, ja kaikki asiat maksavat kotonaan asuvalle potilaalle saman verran kuin muillekin. 

Carpe diem (“poimi päivä”) eli hetkessä kiinni. Kun ihminen kohtaa mahdollisuuden, niin hänen pitää ottaa tuosta mahdollisuudesta kiinni. Hän voi tietenkin jättää noita mahdollisuuksia käyttämättä, mutta samalla hän ei tietenkään voi saada sitä, mitä tuo mahdollisuus hänelle tarjoaa. 

Eli jos yritän niin voin epäonnistua. Mutta jos en yritä niin, silloin en voi varmasti saavuttaa mitään. 

Mielenterveyskuntoutujan ongelma on siinä, että monissa väkivalta- ja henkirikoksissa mainitaan esimerkiksi skitsofrenia. Viina ja huumeet eivät varmaan ole aiheuttaneet yhtään pahoinpitelyä tai puukotusta maassamme. Eli esimerkiksi amfetamiinin sekä alkoholin yhteisvaikutusta ei edes yritetä käyttää hyväksi jossain rikosuutisessa. Mutta annas olla kun jollain on skitsofrenia. Sen skitsofreenikon tekemän henkirikoksen olisi varmaan joku voinut estää. Kuitenkaan esimerkiksi huumeiden sekä alkoholin aiheuttaman raivotilan vallassa tehtyä tekoa ei olisi voitu mitenkään edes ennakoida. 

Eli mikä tätä yhteiskuntaa oikeasti vaivaa? Aikuisten oikeasti kukaan skitsofreenikko ei ole itse tilaansa aiheuttanut. Hän voi tietenkin linnoittautua päiväksi esimerkiksi tietokoneen ääreen, mutta mitä muuta hän sitten voi tehdä? Jos ihminen tekee työtä, niin hänen varmaan pitäisi saada työstään palkka. Riittääkö eläke siihen, että ihminen tekee muuta kuin pelaa jotain peliä kotonaan? Mielenterveyskuntotujien tarinat eivät ole niin huomiota ja sääliä herättäviä kuin jonkun narkomaanin tarinat. Mutta jostain syystä mielenterveysongelmat voivat ehkä johtua siitä, että henkilöä on joko kotonaan tai töissä uhattu. 

Se varmaan sitten aiheuttaa ahdistusta, jos joku käytävällä sanoo, että aikoo surmata tai tehdä muuta väkivaltaa jollekin muulle. Tai jos kaikki palaute mitä henkilö saa on jotenkin negatiivista. Yrittäkää itse olla motivoituneita ja työhön orientoituja, jos kaiken aikaa vastaan tulee negatiivista palautetta, eli jos kaikki palaute mitä koskee yhtään mitään asiaa on kielteistä tai halventavaa, niin miten ihminen ylipäätään jaksaa töissä? 

Tai mitä jos yllättäen tulee puhelinsoitto, jossa joku suuren luokan tekijä kertoo, mitä kaikkea hän voi tehdä ihmisille, joista hän ei pidä. Ja kuitenkin tämän kaiken keskellä meidän pitää aina sanoa, että koskaan ei saa tappaa positivismia. Kun kohtaamme esteitä, niin meidän pitää ottaa tuo este haasteena. Esteitä tulee ja esteitä menee. Kun aika kuluu, niin asenteet muuttuvat. Ja samalla eteen ilmestyy uusia mahdollisuuksia, joista vain pitää uskaltaa ottaa kiinni. Jos ihminen ei tartu haasteeseen tai mahdollisuuteen, niin hän ei koskaan nouse. Voi olla että hän kaatuu tai epäonnistuu, mutta jos hän ei koskaan yritä mitään niin, silloin hän varmasti ei koskaan saa mitään aikaan. 

Kaikki yhteisöt koostuvat yksilöistä.

Yllä oleva kuva esittää kivistä pihaa. Ja kuten huomaatte, niin piha koostuu yksittäisistä kiven kappaleista. Ja niin kaikki asiat lopulta koostuvat. Kaiken suuruuden takana on yksilöistä koostuva joukko toimijoita, jotka muodostavat kokonaisuuden eli yhteisön, jos puhumme ihmisistä. 

Kun puhutaan työpaikoista, puolueista tai urheiluseuroista, niin jokainen näistä asioista on yhteisö. Yhteisö koostuu ihmisistä, eli jokainen ihminen on lopulta yksilö. Jokaisella yksilöllä on lopulta omat individualistiset tarpeensa. Jokaisella yksilöllä on myös omat yksilölliset rajoitteensa sekä oma tapansa käsitellä asioita. Yksilön tarpeet määritellään sekä fyysisten että psyykkisten tarpeiden kautta. Eikä jokainen yksilön tarve ole sellainen, että sitä voidaan pitää puhtaasti jonkun dopamiinin aikaansaamana asiana. Esimerkiksi diabeetikko on ihminen, joka tarvitsee insuliinia, ja hänen kohdallaan erityistarpeiden huomiotta jättäminen voi aiheuttaa hengenvaarallisen tilan. 

Yksilö on se, jolle asiat tapahtuvat. Kun työpaikka irtisanoo 5% työvoimastaan, niin se merkitsee sitä että noiden lukujen takana on ehkä sadan hengen työpaikassa 5 ihmistä, joita nuo irtisanomiset koskevat. Vaikka työpaikka tai yhteisö viestivät ulospäin siitä, että miten yhtenäinen se on, niin kuitenkin jokainen yhteisön jäsen on yksilö, vaikka sanotaan että yksilöllisyyttä jotenkin ylikorostetaan nykyaikaisessa työelämässä, niin ehkä tuosta ylikorostetusti yksilöllisestä yksilöstä ei nyt ole niin kauhean mukavaa tyhjentää pöytä työpäivän jälkeen ja lähteä etsimään uusia haasteita työvoimatoimiston kautta. 

Työntekijöitä on erilaisia. On olemassa työntekijä-alaisia sekä työntekijä esimiehiä. Eli tässä kirjoituksessa “Työntekijä” tarkoittaa palkansaajaa, joka ei omista omaa työpaikkaansa. 

Tai ehkä olisi ollut parempi jättää tämäkin asia kertomatta, niin ei kenenkään aurinkoinen päivä suoraan sanottuna mene pilveen. Ihmisten tehtävä on siis käydä festivaaleilla ja pitää hauskaa. Niin saadaan kesät kulumaan hienosti, mutta mitä sitten tekevät ne viisi henkilöä, jotka eivät ole enää tuon työpaikan palveluksessa? Etsivätkö he sitten uutta työpaikkaa, ja lukevat niitä mukavia asiallisia sekä erityisesti rakentavia palautteita, joita joku työnantajan edustaja sitten lähettää vastaukseksi. 

Varmaan työnantaja olisi tuon henkilön palkannut, jos hän ei olisi itkenyt esimerkiksi sosiaalisessa mediassa sitä, kuinka hänen työnsä ja uransa eli korttitalo jota hän on kymmenen vuotta tai mahdollisesti vielä pidempään rakennellut on kaatunut, kun joku pomo on nähnyt että hänet voidaan mahdollisesti korvata jollain tekoälyllä tai muuten hänen tehtävänsä voidaan jakaa muille. Tietenkin tuona vuonna työpaikasta irtisanottiin viisi henkilöä, mutta olisiko mukavaa olla joku noista viidestä työntekijästä, jotka sitten lähtivät kävelemään kohti työvoimatoimistoa, kun heidän paikalleen halutaan joko dynaamisempi , nuorempi, kauniimpi ja lihaksikkaampi henkilö joka osaa kaiken paremmin? 

Sanotaan että tekoäly vie meidän työpaikkamme. Mutta miten olemme päätyneet tähän malliin, missä tekoälyn pelätään aiheuttavan suuria henkilöstövähennyksiä? Ehkä me olemme tätä ennen kohdanneet pätkätyöt. Nuo määräaikaisten työsuhteiden ketjut ovat asioita, jotka ovat muuttuneet joidenkin ihmisten kohdalla normaaliksi. Määräaikaisia työsuhteita on vuosikausia ennen tekoälyä käytetty tasaamaan työvoiman tarvetta monilla aloilla. Ja osan ihmisistä kohdalla määräaikainen työsuhde on ollut periaatteessa se normaali työsuhde.

 Eli jos henkilö on töissä työvoimapalvelun kautta, niin hänen työshteensa voi olla päältä katsoen normaali, eli toistaiseksi voimassa oleva. Mutta samalla unohdetaan että työntekijän työpaikka sekä yhteisö, jossa hän tekee työtä saattaa vaihtua koko ajan. Tai sitten työ on ollut yksinäistä, eli sitä on tehty siten, että henkilö on ollut yksin koko ajan. Noita töitä on todella paljon. Eli koko työpaikka on sellainen, että siellä ei edes näe ketään muita työntekijöitä. 

Tänäkin vuonna moni työntekijä lopettaa työpaikoissa, ja syyksi merkitään "työsuhteen purku koeaikana". Noille työntekijöille ei koskaan järjestetä kahvituksia. He vain ottavat omat tavaransa mukaan ja poistuvat ovesta. He saattavat olla omasta mielestään avain pelaajia, jotka osaavat työnsä. Mutta nuo avainpelaajina itseään pitävät henkilöt eivät työnantajan edustajien eli johtajien mielestä vain osaa tai halua osata tehdä työtään niin hyvin ja tehokkaasti kuin heidän pitäisi tehdä. Eli kyseessä on alisuoriutuminen. Kun ihminen tekee työtään, niin hänen pitää tietenkin tehdä työnsä parhaan taitonsa sekä kykynsä mukaan. Koskaan ei saa tunnustaa sitä, että voisi tehdä työnsä paremmin. 

Erään vanhan arabialaisen tarinan mukaan eräs sulttaani kutsui kerran arkkitehdin tekemään itselleen palatsin, Kun palatsi oli valmis, niin sulttaani sitä sitten ihasteli. Arkkitehti kertoi silloin sulttaanille, että hän olisi voinut tehdä palatsista vielä paremman. Siitä sulttaani sitten innostui ja katkaisi arkkitehdin pään. 

Tuo vanha arabialainen tarina kertoo siitä, että työnantaja ei koskaan katso alisuoriutumista kovin hyvällä. Eli kun ihminen tekee työtään, niin työnjohtajan pitää aina katsoa tilannetta sillä silmällä, että jotain tuo henkilö jättää aina kertomatta. Joskus kertomatta jättäminen johtuu ajasta. Jokaiseen työhön on käytettävissä vain rajallisesti aikaa. Ja rajallinen ajankäyttö saa tietenkin aikaan sen, että työtä on jotenkin rajattava. Mutta miten pitkään tuo työntekijä panttaa jotain asiaa, joka saattaa ehkä muuttaa koko työn tai projektin luonteen. 

Tekoälyn kohdalla meidän pitää muistaa se, että kun henkilö kouluttaa tekoälyä, niin hän saattaa samalla ajaa itseään kohti työttömyyttä. Eli hyvin tehty projekti merkitsee tuolloin henkilölle sitä, että hän lähtee sen jälkeen kohti työvoimatoimistoa. Kun työelämää koskevia ratkaisuja tehdään, niin myös tällaisia asioita pitäisi voida pohtia. Työnantajien tehtävä ei ole olla sosiaalitoimistoja, mutta samalla myös se että työntekijä poltetaan loppuun pitäisi olla kaikkien tiedossa. Kun nuori työntekijä tulee töihin, niin työnantaja tietenkin toivoo hänellä olevan jotain annettavaa työpaikalle. 

Mutta samoin työntekijällä on jotain toiveita työpaikan suhteen. Hän saattaa olettaa saavansa esimerkiksi myös työkavereita. Tuollaisia toiveita ei varmaan kovin moni työntekijä uskalla tai halua esittää haastatteluissa. Työpaikan tehtävä ei ole olla mikään sosiaalinen ympäristö, vaan siellä pitää tehdä työtä, mistä maksetaan palkkaa. Joten juuri kukaan ei varmaan työhaastattelussa esitä etsivänsä esimerkiksi puolisoa työpaikalta. Tai ainakaan omalle kohdalleni ei tällaista tapausta ole vielä sattunut. 

Se palkka tietenkin on pääsyy siihen, miksi ihminen tulee töihin. Samalla sanotaan että työntekijän pitäisi osata kaikki tehtävät heti, kun hän astuu sisään taloon, eli työnantajien velvollisuus ei ole kouluttaa työntekijää. Samalla kuitenkin mieleen tulee se, että vanhat työntekijät jäävät joskus eläkkeelle. Ja jos nuoret eivät koskaan saa harjoitella mitään työelämässä, niin he eivät varmaan koskaan myöskään opi tekemään töitä niin, että he voisivat opastaa sitten aikanaan nuorempiaan noissa tehtävissä. Eli jossain vaiheessa “Pentti” jää eläkkeelle, ja mistä sitten otetaan korvaava työntekijä? Kas siinä vasta kysymys johon pitää löytää vastaus- 

Miksi nuorten työelämätaidot ovat sitä mitä ovat?

Tässä aluksi kysyisin, että miten nuori voi pätevöityä osaajaksi, jos hänellä ei ole mahdollisuutta päästä töihin? Mitä jos aina on edessä nuorempi, laihempi sekä lihaksikkaampi hakija, joka on niin ja niin paljon sopivampi kaikkiin tehtäviin, mihin nuori on hakenut? Eli se että on ollut tuhat muutakin hakijaa, jotka eivät ole töitä saaneet ei paljon mieltä lämmitä, kun pitäisi saada se työpaikka sekä pari riviä CVhen, joka saattaa olla 16-19 vuotiaalla kovin lyhyt. 

Kun nuori päättää peruskoulun, niin hän kohtaa tilanteen, missä edessä on omaehtoinen koulutus tai joku siivoojan paikka. Ja tietenkin nuoren pitää ymmärtää pari asiaa, kun hän hakee koulutukseen oli kyseessä toisen asteen koulutus tai korkea-asteen koulutus. Hän on itse oman elämänsä päähenkilö, ja hän itse tekee ne valinnat, mitä hän tulevaisuudessa kantaa. Eli sitä hän niittää mitä hän kylvää. Tietenkin hoito- ja siivousalaoilla on töitä, mutta jos sitten lähdetään asiaa pohtimaan siltä kannalta, että kannattaako kouluun mennä, niin tietenkään mikään pakko ei ole. Tietenkin hän voi lukea että esimerkiksi hoitajista on pulaa, ja mennä siksi lukemaan hoitoalaa. 

Noin tulee sitten yhteiskuntaakin palveltua. Tai hän voi ajatella että mitä jos vaikka hän olisi ihan itse se, joka nyt hakee töihin tai koulutukseen? Siis koulutukseen hakeutuvan pitää vähän miettiä sitä, että onko hänellä sitten mitään kiinnostusta johonkin työhön? Tai että haluaako hän kantaa ammattiin kuuluvaa vastuuta. Mutta jos hän ei halua vastuuta kantaa, niin asia on selvä. Hänen ei tarvitse käydä kouluja, ja sillä siisti. Ehkä hänen unelmansa on olla joku rakennustyömaan apumies, joka ehkä sitten saa joskus töitä. 

Eli siivouksesta tai jostain muusta työstä voi ihminen saada melko paljonkin rahaa, mikäli ikää on 16 vuotta ja sattuu asumaan kotona. Mutta miten sitten aikuisena? Mitä esimerkiksi 30-40 vuotiaana ihminen elättää itsensä, jos vaikka puoliso lähtee ovet paukkuen jonkun nuoremman, hoikemman tai lihaksikkaamman kanssa? Ja jos uutta siippaa ei sitten satu aivan heti löytymään, niin miten tuo henkilö elättää itsensä sekä maksaa ehkä mahdolliset elatusmaksut. Sen minkä ihminen taakseen jättää niin sen edestään myös löytää sanotaan vanhassa sananlaskussa.

Eli jos ajatellaan että koulutus vie 3-7 vuotta elämästä niin se saattaa tuntua pitkältä ajalta. Ehkä koulutuksessa ei makseta palkkaa, mutta koulussa ihminen oppii ehkä jotain jonkun alan perustaitoja. Niitä samoja taitoja on ehkä mukavampi opetella työelämässä, ja ehkä työnantajakin sitten joskus käy korjaamassa ne tehdyt virheet. Ehkä työnantaja sitten suhtautuu myötämielisesti henkilöön, jolle ei tarvitse palkkaa maksaa, mutta kursseja pitää käydä todella paljon, kun jokaiseen työhön pitää olla todistus pätevyydestä. 

Ongelma työelämän kannalta on siinä, että työelämässä tahdotaan pestata kokeneita, alalla pitkään olleita tekijöitä, joiden perehdytykseen ei tarvitse käyttää kovin paljoa rahaa. Nuoren ongelma on siinä, että hänellä voi olla osaamista, mutta miten osoittaa osaaminen työnantajille? Jos työpaikkaa haettaessa on vaatimus työkokemusta 5-10 vuotta, niin miten sitä paikkaa hakee 18-19 vuotias vastavalmistunut metallimies? Syy miksi joku menee ammattikouluun on se, että hänellä ei ehkä ole niitä suhteita, joilla saisi ensimmäisen työpaikan, ja CVhen pitäisi saada muutama rivi. Samoin oma CV pitäisi saada erottumaan siten, että työnantaja nyt viitsii edes lukea sitä. Siis miten saada oma CV muutettua sillä tavoin positiiviseksi, että se miellyttää työnantajia. 

Työttömien paapomisesta puhutaan paljon, mutta ehkä kannattaisi vähän miettiä mitä vaatimuksia työnantajilla on työvoiman suhteen. Jos työpaikalla eli yrityksellä on sellainen maine, että sieltä saa hyvin helposti potkut, jos työ ei ala sujumaan, tai että työtä on tarjolla kahdeksi viikoksi, niin silloin ei varmaan kovin moni uskalla hakea noita paikkoja. Tai sitten jos koko työpaikan maine on sellainen, että kun nuori tulee töihin, niin edessä seisoo joku "Isotalon Antti", ja asenne on se, että "sinut otettiin töihin, koska muita ei ole". Tai sitten suoraan ensimmäinen repliikki on se, että "tulet kestämään täällä viikon", niin se ei ehkä ole kovin rohkaiseva kokemus. 

Samoin esimerkiksi työpaikkaa haettaessa tai soveltuvuustestauksessa on sellainen ongelma, että niissä ei mitata henkilön vahvuuksia ollenkaan. Vaan ensimmäinen repliikki, minkä testaaja antaa saattaa olla että luettele niitä asioita, joissa et ole hyvä tai et osaa ollenkaan. Eli henkilön pitää silloin luetella omia heikkouksiaan, mutta vahvuuksia ei edes yritetä käydä läpi. Varmaan vähän vetää mieltä matalaksi, jos haastattelija sitten vielä tuon listan päätteeksi sanoo, että "jaa tuossako ne kaikki heikkoutesi ovatkin". 

Nuorten työnhakutaidoissa ei ole mitään vikaa, jos ajatellaan sitä että hyödynnetään sosiaalista mediaa tai sähköpostia. Siis nuoret eivät tarvitse ainakaan kovin paljon ohjausta sosiaalisen median tai muiden kanavien käytössä työn etsimisessä, ja he varmaan osaavat käyttää nettiäkin. Mutta sitten kun nuori lähettää ehkä sen 150 hakemuksen, ja saa vastauksen, että "valitettavasti päädyimme toiseen hakijaan", niin silloin tietenkin nuori tarttuu puhelimeen, kuten työvoimatoimiston setä tai täti ovat neuvoneet, ja lehdet pursuilevat tarinoita, kun joku "Make" on sieltä ensimmäisellä soitolla saanut sitä tai tätä työtä.

Siinä sitten ehkä tahattomasti syyllistetään muita työnhakijoita, joilla ei ehkä ole aivan niin hyvä tuuri kuin tuolla "Makella". Ja onko teille muuten koskaan itselle käynyt niin, että olette harjoitelleet oikein jotain haastattelua varten, mutta kun johtaja vastaa puhelimeen, niin edessä on tilanne, missä pää tyhjenee kaikista ajatuksista, ja suusta tulee vain sitä "öö, tota noin" tyyppistä tekstiä. 

Tuolloin saattaa puhelimeen jopa tulla joku johtaja, joka sitten kuuntelee mitä tuolla työnhakijalla on työnantajalle tarjota. Sen jälkeen pomo voi jopa kutsua haastatteluun, ja pyytää samalla sitten sitä todistusta ja CV:tä, johon on saatu pari riviä tekstiä. Mutta ongelma on siinä, että henkilö saattaa sitten joutua soittamaan todella monta puhelua, ja pahimmassa tapauksessa käy niin, että vastaukset eivät ole sitä, mitä meistä kukaan haluaa kuulla, eli saattaa olla että stressaantunut pomo purkaa vähän paineita tuossa keskustelussa. 

No haastattelussa ei sitten mitään sen kummempia asioita tule ilmi, ja sitten vain odottelemaan että pomo on saanut pari muuta haastateltavaa käytyä läpi. Parin viikon kuluttua sitten tulee viesti siitä, että joko henkilömme on saanut paikan. Tai sitten on otettu joku toinen. Siis nyt on kyseessä unelmatilanne, missä kaikki ovat asiallisia toisilleen. Mutta joskus käykin niin mukavasti, että esimerkiksi työmaan osoite jätetään kertomatta. Tai sitten vastaukset ovat oikein rakentavia ja niissä kehotetaan olemaan nuorempi, vanhempi tai lihaksikkaampi. Kun nuori aloittaa työpaikalla, niin hänelle saatetaan iskeä joku lätkä käteen, ja kertoa että kun kuljet tuosta ovesta, niin leimaat ne tunnit. Eli muuta ei edes haluta sanoa.

Kommunikointi työpaikalla kesätyöntekijän kanssa on minimaalista, ja muutenkin tuolle henkilölle tehdään selväksi, että hän on vain välttämätön paha. Työpaikalla saattaa tilanne olla se, että kesä-apulainen tekee kaikki työt, ja sitten vakituiset työntekijät ärjyvät vieressä, että miten tuollainen nulikka nyt on sattunut pääsemään tuohon työhön. Siis nyt ei puhuta siitä, että pitääkö vessatauko leimata, tai että onko kaikki ylityöt merkitty paperiin, ja että onko kaikki työpaikan edut kuten pullat muistettu mainita perehdytyskeskustelussa. Mutta sitten varmaan tällaiset apeat kokemukset ovat vähemmistössä, ja niitä kertovat vain ihmiset, joilla on jotain työnantajiaan vastaan. 

https://yle.fi/uutiset/3-12549632

Miten yhteiskunnastamme on tullut (yli)suorittajien yhteiskunta?

Psykoterapeutti Emilia Kujala on ottanut kantaa hyvin tärkeään asiaan. Nimittäin meidän kaikkien pitää ymmärtää se, että kotimme ei voi aina olla putipuhdas ja kuin suoraan sisustuslehdestä. Me emme voi jatkuvasti tarkkailla kaloreitamme, ja esimerkiksi työskennellä yömyöhään, käydä lenkillä ja sitten aamulla 3-4 tunnin yöunen jälkeen lähteä takaisin töihin. Meillä pitää olla aina aikaa myös palautua, vaikka se ehkä kuulostaa omituiselta. Mutta kuten tiedämme, niin työelämä asettaa meille aina sellaisia ehkä liiankin kovia vaatimuksia siitä, mitä meidän pitäisi olla. Kun puhutaan suoriutujista tai ylisuorittajista, jotka ovat aina tiptop, joiden koti on aina tiptop, ja jotka suorastaan asuvat työpaikoilla, niin he ovat niitä, jotka palavat helposti loppuun. Mutta miten miten meistä on tullut sellaisia työntekijöitä, jotka ylisuorittavat asioita

 Tai mitä tarkoittaa sana "ylisuorittaja"? Ylisuorittaja on ihminen joka saattaa kuvitella olevansa ainoa henkilö työpaikalla. Hän tekee satojen kohtien "knock"-listoja joista sitten pitää jokaisen kohdan olla suoritettu, tai sitten ylisuorittaja kokee epäonnistuvansa. Mutta mistä tuollainen ihminen on käsittänyt, että hänen pitää tehdä kymmenien ihmisten työt? Syy tähän ylisuorittamiseen on se, että työpaikoista kilpaillaan verisesti. Kun ihminen tulee työelämään, niin hänelle kerrotaan aina, että hänen pitää olla jotain toista ihmistä parempi työntekijä, ja parempi työntekijä tarkoittaa tietenkin sitä, että henkilö tekee enemmän työtä kuin muut. Ja jos sitten sattuu tekemään virheitä, niin silloin tietenkin henkilö saattaa saada jopa potkut, koska hän on ollut pettymys työnantajalleen. 

Jostain syystä yhteiskuntaamme on pesiytynyt sellainen ajattelutapa, että ihminen jolla ei ole näkyvää työpaikkaa on jotenkin B-luokan kansalainen. Eli joskus olen ajatellut että esimerkiksi etätyötä vastustetaan siksi, että silloin ei naapuri näe minun lähtevän aamulla töihin. Hän voi luulla minua työttömäksi, mikä on tietenkin kauhea asia, koska meidän maassamme arvostuksemme perustuu siihen, millaisessa työpaikassa olemme töissä. Se että pidämme solmiota kaulassa on paljon tärkeämpää kuin se mitä palkkaa saamme työstämme. Jos saan 2500 euroa kuukaudessa ja laitan haalarit päälle aamulla ei tee yhtä suurta vaikutusta kuin se, että saan vajaa 1000 euroa kuussa, mutta pukeudun pukuun sekä solmioon.

Jatkuva kilpailu sekä esimerkiksi ilmapiiri, missä ihmistä pelotellaan sillä, että jos hän kysyy neuvoja turhan usein aiheuttaa ennemmin tai myöhemmin katastrofin. Työelämä on jatkuvaa itsensä kehittymistä sanotaan usein, mutta meillä kaikilla on erilainen työura sekä erilainen käsitys siitä, mikä on stressaavaa. Kun joku johtaja pelkää että hän ei pääse tavoitteeseen, niin työläinen saattaa pelätä sitä, että jos hän ei miellytä johtajaa, niin silloin näytetään helposti ovea. 

Vaikka sanotaan, että jossain saa tehdä virheitä, niin kuitenkin ongelma on aina se, että sillä mitä sanotaan ja sillä mitä tehdään saattaa olla hyvin suuri ero. Eli jos sanotaan että "virheitä saa tehdä", niin kannattaa kyllä miettiä, että kuinka monta virhettä oikeasti saa tehdä? Tai saako esimerkiksi koeajalla tehdä virheitä? Vaatimus virheettömään työhön sekä kilpailuasetelma johtavat siihen, että virheitä peitellään jatkuvasti. Ja varsinkin jos työtehtävä on helppo, ja siihen on paljon hakijoita, niin silloin siitä saa melko helposti myös lähteä etsimään uusia haasteita, jos ei sitten työtä osaakaan tai siinä tulee tehtyä paljon virheitä. 

Ylisuorittajia on siis myös siivoojien ja sairaanhoitajien joukossa. On ihmisiä joiden alueeseen saattaa kuulua jopa 20 erilaista rappua tai muuta kohdetta päivässä. Eli he eivät vain ehkä ehdi tehdä työtä, ja siitä sitten seuraa potkut. Tai yhden hoitajan vastuulla on 20-30 potilasta. Samoin esimerkiksi jonkun sosiaalityöntekijän vastuulla saattaa olla 200 perhettä, joten siinä ei mitään ehdi tehdä kunnolla. Pomojen kohdalla taas vaatimus tuloksen maksimoinnista, mikä tarkoittaa sitä, että työtä teetetään liian vähällä henkilökunnalla sekä liian paljon ja liian monimutkaisia tehtäviä teetetään ihmisillä joilla ei ole mitään koulutusta tai kokemusta aiheuttaa sosiaalisia sekä muita paineita. Ja tuolloin saattaa tilanne olla se, että joku tekee oikeasti kymmenen ihmisen työt jossain yhtiössä. 

Mikäli sosiaalivirkailija tekee virhearvion, niin silloin se ei ehkä ole aivan niin helposti korjattavissa kuin me haluaisimme uskoa. Eli jos hän suorittaa aiheettoman huostaanoton, tai päinvastoin eli jättää lapsen huonoon ympäristöön, niin silloin hän tekee varmasti paljon vahinkoa, vaikka tietenkin 200 asiakasta on asia, mitä voidaan käyttää puolustuksena. Mutta se ei ole sen mielestä mukavaa, jota tuo väärä päätös on koskenut. 

Jos ajatellaan että ihmisen pitää antaa itselleen anteeksi, tai jotenkin lepytellä itseään, jos hän on tehnyt virheitä, niin tietenkin meidän pitää muistaa se, että jos joku työ tehdään, niin se tehdään kunnolla. Siis jos ihminen tekee virheitä siksi, että hän on ottanut liikaa töitä, niin hänen kyllä pitää uskaltaa sekä pystyä sanomaan, että hän ei ehdi tehdä kaikkea. Eli mitään hyötyä ei siitä ole, jos henkilö ei ehdi tehdä mitään kunnolla. Vaan oman työmäärän vähentäminen on asia, mitä kannattaa aina vähän miettiä. Jos työtehtäviä on liikaa, niin silloin siitä pitää voida sanoa, ja jos henkilö on johtaja, niin tietenkin myös alaisilla on rooli työpaikoilla. 

Heillekin voidaan työtehtäviä antaa, eikä pomon yksin tarvitse kaikkea tehdä. Samoin jos henkilö ei ymmärrä saamiaan ohjeita tai työtehtäviä, niin silloin hänen kannattaa asiasta mainita. Eli jos työntekijä esimerkiksi ei ole kuullut sitä kenelle pitää joku muistio lähettää, niin silloin pitää voida sanoa, että "anteeksi en oikein saanut selvää tuosta nimestä", mikä tietenkin osoittaa ettei kysyjä ole oikein seurannut kokouksen kulkua.

Mutta sekin on parempi kuin lähteä arvailemaan tuon henkilön nimeä, jolloin sitten luottamuksellisia papereita saattaa lähteä väärään osoitteeseen. Ja kaiken maailman vierasperäisten nimien kohdalla voi olla järkevää pyytää että toinen kirjoittaa tuon nimen, niin ei sitten dataa mene väärään osoitteeseen. Mutta työn vastapainoksi ihminen tarvitsee vapaata aikaa, jolloin hän palautuu. Jatkuva paine saa aikaan murtumisen. Eli jos ihmisellä ei ole muuta kuin työtä ja harrastuksia, niin hän palaa lopulta loppuun. 

Jos lähdetään töihin aamu 7 aikaan, ja sitten töiden jälkeen lähdetään harrastamaan niin pahimmillaan henkilö on kotona vasta klo 22 aikaan, ja sitten vielä pitää kotityöt tehdä. Siinä sitten ehkä vasta kello yhden jälkeen mennään nukkumaan, ja aamulla taas on edessä samat rutiinit. Kun ihminen väsyy, niin hän alkaa tehdä virheitä, jotka hän voisi muuten aivan helposti välttää. 

https://yle.fi/aihe/a/20-10002556