Tässä kirjoituksessa käsittelen neurologisia poikkeavuuksia käyttäen sanaa “autisti”. Tuon sanan kohdalla voisi olla myös Tourette, ADHD tms. asia. Se mikä yhdistää neurologiset ja psykiatriset sairaudet on se, että kaikki muut kuin ne, joilla on tuollainen autismi tai joku muu vastaava asia tietävät esimerkiksi autismista enemmän kuin autisti itse.
Autismin kirjoa on tutkittu monelta taholta, ja eräs asia mikä meitä varmaan pistää silmään on se, että autistien omaa kantaa asioihin tai omia tuntemuksia ei juurikaan käsitellä autistin näkökulmasta. Kaikkien autistien sekä muiden vastaavia asioita kohdanneiden kohdalla on usein havaittavissa, että noiden ihmisten asioita käsitellään siten, että niissä kuunnellaan lähinnä noiden autistien yms. ihmisten läheisiä.
Vaikka sanotaan, että autisti ei ole näyttelyesine, niin hän on erilainen. Se että antaako elokuva “Sademies” totuudenmukaisen kuvan autismista taas riippuu siitä, millaisia autisteja me tunnemme. Samalla voidaan kysyä, että antaako “Uhrilampaiden” kammottava sarjamurhaaja Hannibal Lecter, jota esitti Anthony Hopkins totuudenmukaisen kuvan psykiatrisista potilaista tai edes sarjamurhaajista? Eli miksi “sademies” on niin siteerattu elokuva, mutta Uhrilampaita ei juurikaan noteerata, kun puhutaan elokuvien antamasta kuvasta, mikä koskee esimerkiksi psykiatrisia potilaita tai autismista.
Vanhempien syyllistäminen on asia, mikä sitten saa joskus aikaan niin sanotun paniikin. Eli asiat nähdään siten, että ne ovat vakavampia kuin ne oikeasti ovatkaan. Autistien ongelma on siinä, että he eivät saa solmittua kommunikaatiota toisten kanssa. Se mikä tehostaa tuota kommunikaation puutoksen aikaansaamaa vaikutusta on se, että autisti on erilainen kuin muut. Ja erilaisuus aiheuttaa usein kiusaamista. Siis se että ihmistä haukutaan “pikkuisen oudoksi” aiheuttaa lisää eristäytymistä sekä eristämistä. Pahinta mitä autisti saattaa kokea on se, että häntä ei edes haluta kuunnella. Kun hän puhuu jotain, niin hänelle ei ehkä vastata ollenkaan.
Eli autistia kohdellaan kuin ilmaa. Häntä saatetaan nimittää “pikkuvanhaksi” mikä on tietenkin hiukan enemmän kuin vähän loukkaavaa. Ja jos toiset ovat loukkaavia, niin huvittaako ketään oikeasti lähteä tekemään tuttavuutta. Miksi autistia ei opeteta tai kouluteta siten, että hän oppii hyödyntämään omia vahvuuksiaan, tai laajemmin voidaan kysyä, että miksi yhteiskunnalla on paljon aikaa sekä rahaa selvittää mikä ihmisessä on vikana.
Mutta samalla unohdetaan se, että kaikissa meissä on jotain hyvää, jota voimme kääntää omaksi vahvuudeksemme. Eli miksi samalla kun luetellaan vikoja ei luetella hyviä asioita. Eli diagnoosien teko on vain erilaisuuksien sekä heikkouksien ja vikojen etsintää. Tuollainen asia varmaan saa aikaan esimerkiksi oman itsetunnon laskua. Ja miksi neuro-erilaisille ei esitetä kysymystä, mikä sinä haluaisit olla? Eivät kaikki haaveet ole astronautteja, vaan on myös haaveita, joita voidaan toteuttaa.
 |
| YLE.fi |
Siis ongelma on siinä, että autistien kohdalla katsotaan lähinnä sitä, että omaisten olisi mahdollisimman helppo olla. Eikä siis autistin omista ajatuksista tai muista vastaavista asioista edes ole tapana välittää. Siis jotenkin olen saanut sen kuvan, että autisteja on tapana vähätellä, eli heitä kohdellaan kuin lapsia, sekä samalla heidän asemaansa alennetaan. On liikaa ruutuaikaa, on liikaa sitä sun tätä. Eli koskaan mitään ei ole tarpeeksi tai jotain on liian vähän.
Ruutuajan ongelma on siinä, että mitä jos ihminen ei vain satu löytämään kavereita. Mitä hänen pitäisi sitten tehdä? Pitäisikö hänen ehkä ottaa pari barbituraattia vai miten sitten tehdään silloin, kun ei vain satu löytymään niitä, joiden kanssa haluaa oikeasti olla. Vaikka me aikuiset olemme sitä mieltä, että joku henkilö saattaa olla mukava, niin lapsemme ei ehkä olekaan aivan samaa mieltä kaikista asioista.
Jos eläisimme ihanne maailmassa, niin tietenkin kaikki asiat korjaantuvat sillä, että autistimme lähtee ulos tapaamaan kavereita, jotka ottavat hänet avosylin mukaan leikkeihinsä. Autistin pitää tietenkin olla sosiaalinen, suuntautua ulospäin sekä tietenkin kommunikoida muiden kanssa luokassa, jossa on ymmärtäväinen henki, ja oppilaiden on helppoa keskustella keskenään. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että erilaisuus saattaa aiheuttaa syrjimistä.
Autismin kohdalla ollaan usein puhuttu siitä, että autisti on tunnekylmä ihminen. Itse puhuisin ehkä mieluummin halusta osoittaa tunteita. Jos kaikki mitä ihminen sanoo tai pyytää johtaa kielteiseen reaktioon, niin se varmasti kannustaa peittämään tunteita. Samoin jos henkilö ei koskaan saa myönteistä palautetta tunteilleen, niin hän varmaan sitten ei niitä edes halua osoittaa tai kertoa toisille tunteistaan. Samoin jos itkeminen tai muut vastaavat asiat vain lisäävät halveksivaa kohtelua, niin silloin ihminen mieluummin kätkee tunteensa, kuin heittää bensiiniä tuleen.
Jatkuvat pettymykset sekä se, että autistia pidetään vain oirekimppuna varmasti karaisevat ihmistä. Eli autismin hoitoa leimaavat samat asiat kuin muutakin neuro- ja psykiatristen sairauksien hoitoa. Niissä ei edes ajatella, että henkilöllä on muuta tulevaisuutta kuin joku invalidien työpaja. Eikä esimerkiksi ammatillista kuntoutusta sekä osaamisen kartuttamista edes yritetä.
Kun puhutaan esimerkiksi savant-ominaisuudesta, niin me tietenkin olemme kaikki katsoneet “Sademiehen”. jossa Dustin Hoffman esittää autistia. Tuolla Dustin Hoffmanin hahmolla on savant, joka ilmenee yli-inhimillisenä muistina. Savant ajatellaan aina jotenkin äärimmäisenä ilmiönä, jossa henkilö sitten kykenee muistamaan ulkoa vaikka mitä, tai piirtämään mutkikkaita asioita nähtyään ne muutaman sekunnin ajan. Yleensä savant ei ole mikään äärimmäinen ilmiö, jossa ihminen kykenee laskemaan esimerkiksi mikä viikonpäivä on 31.5.vuonna 4087. Savant-autismia on monenlaista. Yleensä se tarkoittaa hyvin korkeaa älyllistä suoritustasoa hyvin kapealla alueella.
Sa liittyy esimerkiksi vakavaan kehitysvammaan. Eli henkilö saattaa olla esimerkiksi pikkulapsen tasolla eikä hän ehkä osaa edes lukea, mutta samalla kyetä ratkaisemaan erittäin mutkikkaita matemaattisia yhtälöitä. Yleensä on huomioitava se, että savant-ilmiö näkyy kaikkein selvimmin vakavasti kehitysvammaisilla henkilöillä.
Yllä oleva lainaus YLEn kirjoituksesta saa aikaan ajatuksen siitä, että miksi autistia ei voida kouluttaa tai terapiasoida niin, että hänen omia vahvuuksiaan vahvistetaan?
Osa savant-ilmiöstä liittyy esimerkiksi musiikkiin tai johonkin muuhun asiaan kuin pelkästään muistiin. Jostain syystä autismiin liittyy myös sellainen totuus, että savant on erittäin harvinaista. Ja sitten seuraa pitkä lista asioita, jotka liittyvät nimenomaan Dustin Hoffmanin rooliin Sademies elokuvassa. Tuon yleistyksen mukaan autismi on erittäin harvinaista autisteilla, joten tuota asiaa “tuskin kannattaa tutkia”, koska se vie fokuksen siitä, mitä autismi yleensä on.
Mutta sitten taas seuraa itsetutkiskelua. Siis onko savant niin harvinainen asia, että sitä ei kannata siksi lähteä edes etsimään? Ehkä suurin osa autisteista ei omaa savant-ominaisuutta, mutta ehkä me sitten lähdemme ajattelemaan, että suurin osa suomalaisista ei sairasta syöpää, niin miksi meillä on esimerkiksi syöpäseulontoja? Tai ehkä tämäkin asia on jonkun mielestä vastoin jotain normeja. Ja periaatteessa juuri autismin hoito tai autismin kirjon terapia merkitsee sitä, että autisti muutetaan yhteiskunnan tarpeita vastaavaksi henkilöksi. Tuota autismin hoitoa on joskus verrattu esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen eheytys terapiaan, joka on tällä hetkellä kiellettyä.
Kun puhutaan siitä, että yhteiskunnan tulee huomioida autistien tarpeita paremmin, niin silloin me voisimme hiukan pohtia sellaista utopiaa, että mitä jos vaikka autisti voisi tulla työpaikalle ja sanoa työhaastattelussa olevansa autisti, ilman että hän kokee joutuvansa silmätikuksi? Ulospäin suurin osa autisteista vaikuttaa vain hiljaisilta ihmisiltä. Eli mitä jos me muut voisimme mennä autistin siis hiljaisen hissukan luokse, ja kysyä että haluaako hän ehkä jutella, tai lähteä tekemään jotain sellaista mitä me muutkin teemme?
Siis haluaisiko hän ehkä lähteä ravintolaan tai jonnekin missä mekin ehkä käymme. Mutta sitten tietenkin olemme siinä tilanteessa, että jokainen ihminen murjottaa joskus. Eli kaikki eivät pidä kaikista, ja tässä kohdassa haluan sanoa sen, että joskus toinen ihminen ei pidä meistä.
Kun puhutaan esimerkiksi yhdessä oppimisesta, niin tuo termi kuulostaa upealta. Valitettavasti yhdessä oppiminen ymmärretään siten, että tuolle tuettavalle asetetaan valtavan paljon vaatimuksia sekä samalla myös häntä jatkuvasti komennellaan. Ja terapiaistunto kestää pari-kolme tuntia. Tietenkin tuohon tilaisuuteen on pakko mennä, koska terapeutilla on rajallisesti aikaa. Ja sitten tietenkään terapiaan ei voi kukaan tulla koulun jälkeen esimerkiksi väsyneenä tai muuten allapäin. Eli terapian tavoite on se, että henkilölle asetetaan rajoja. Siis tietenkin rajoja pitää olla, mutta samalla unohdetaan esimerkiksi positiivinen palaute sekä myönteisen kehityksen palkitseminen.
https://www.hs.fi/tiede/art-2000010214440.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.