Miksi aina jonkun pitää päästä toista haukkumaan?

 

Miksi aina jonkun pitää päästä toista haukkumaan?

Jokainen näyttelijä on kerran elämässään ensimmäistä kertaa lavalla, ja vasta kokemus tekee hänestä ammattilaisen. Eli itsevarmuus sekä taidot kasvavat silloin kun hän tekee työtä näyttämöllä, ja sitä kautta voidaan lähteä miettimään sitä, että joskus myös kaikkien rakastamat näyttelijä suuruudet muuttuvat vanhoiksi. Ja heidän työnsä vaatii sitten jatkajaa, ja jos sitten kukaan ei uskalla nousta lavalle tai valita korkeakoulusta teatterialan opintoja, niin silloin jäävät teatterien lavat tyhjiksi. Mikäli uusi tai nuori näyttelijä ei pääse ottamaan osaa näytelmiin, niin silloin tietenkään hän ei kehity ammattilaisena. Sama minkä kirjoitan tässä näyttelemisestä koskee myös ohjaajia.

Heidänkin pitää joskus harjoitella, ja sitä kautta kehittyy uusi ohjaajien sukupolvi. Jos ohjaaja ei pääse harjoittelemaan, niin silloin hän ei koskaan kehity sillä alalla, mihin hänet on koulutettu. Ohjaajan tehtävä on toimia näyttelijöiden työnjohtajana sekä saada näytelmä toimimaan. Jos hän ei sitten osaa työtään, niin seurauksena on katastrofi. Toki näyttelijä on se, minkä ihmiset näkevät lavalla, mutta harjoituksissa hänen tehtävänsä on seurata tuon ohjaajan ohjeita aivan kuten kaikkien muidenkin ammattilaisten tai ammateissa toimivien ihmisten tulee seurata omien esimiestensä ohjeita. 

Joten tätä kautta näyttelijän tai ohjaajan työtä voidaan ajatella myös yhtenä ammattina. Välillä olen kuullut sellaista että joidenkin ihmisten mielestä olisi hyvä että nuoret näyttelijät olisivat siinä esityksessä vain “oppipoikina” tai “oppityttöinä”, ja että ne konkarit menisivät lavalle. Mutta olisiko itse kiva tulla tuolla tavoin töihin?  Siis istumaan vieressä ja katsomaan kun jotkut muut tekevät työtä?  Jos ihminen ei pääse näyttelemään eli harjoittamaan ammattiaan oikeassa esityksessä, niin silloin hän varmasti kadottaa motivaation koko näyttelijän työtä kohtaan. Ja kuten kirjoitin niin myös konkarit muuttuvat jossain vaiheessa vanhoiksi. Eli kun näyttelijä jää eläkkeelle, niin silloin pitää lähteä palkkaamaan uusia näyttelijöitä, ja kuten tiedämme, niin ainakin näyttelijän pitää olla 100% mukana tuossa työssä, ja hänen pitää ainakin jotain Suomessa puhuttua kieltä hallita. Ja myös jotain sosiaalisia taitoja pitää löytyä. 

Kun lähdetään miettimään sitä miten esimerkiksi teatterista pitäisi kirjoittaa, niin silloin meidän ehkä kannattaa lähteä siitä, että teatteriesitysten arvioinnissa voisi ajatella sitä, että jonkun pitää sinne lavalle uskaltaa mennä, tai että jonkun pitää ehkä uskaltaa lähteä ohjaamaan näytelmiä myös sen jälkeen kun hän on lukenut nuo arviot. Tietenkin on varmaan hienoa lähteä käyttää värikästä kieltä sekä arvioida toisen työtä kriittisesti, mutta se että kritiikki on yksinkertaisesti ymmärretty pelkästään kielteisen palautteen antamisena ei ole ehkä kritiikin tarkoitus. Yleensä voidaan lähteä siitä, että kun ihminen antaa kritiikkiä tai niin sanottua “rakentavaa palautetta”, niin voidaan olettaa että hän myös hiukan erittelisi sitä, mikä esityksessä on huonoa ja mikä hyvää. 

Siis kuten tiedämme niin ohjaaja ei yksin tee näytelmää, vaan myös näyttelijällä on vastuu siitä mikä on lopputulos. Näytelmän ohjaaja on siis näyttelijöiden työnjohtaja, jonka tehtävä on saada näyttelijät tekemään lopputuloksesta mahdollisimman paljon käsikirjoitusta noudattava. Siis näytelmän ohjaaja on henkilö joka ohjaa näytelmän saamansa käsikirjoituksen pohjalta, ja vastuun siitä millaisia käsikirjoituksia teatteri eli tuotantoyhtiö ostaa on niillä henkilöillä, jotka tekevät ohjelmistoa koskevia päätöksiä. Kun teatteri ostaa käsikirjoituksen, niin se maksaa siihen kuuluvat tekijänoikeus- yms.palkkiot, ja sitten tietenkin ohjaaja valitaan sen perusteella, että kenellä nyt sillä kerralla sattuu olemaan aikaa ohjata kyseinen näytelmä. 

Ja sitten näytelmään kiinnitetään näyttelijät aivan kuten kaikkiin muihinkin työelämän projekteihin. Sitten kun lähdetään miettimään sitä, että minkä arvoinen käsikirjoitus on, tai sopiiko se ohjelmistoon, niin silloin kannattaa muistaa että käsikirjoituksen hankkiminen maksaa teatterille rahaa. Ja jos se jää käyttämättä, niin silloin tuo raha on mennyt hukkaan. Ja sitten näytelmien sisältöön eli näytelmän käsikirjoitus on se, mikä määrittää henkilöhahmot. Jos sitten lähdetään siitä, että joku yleisön joukosta kokee että esimerkiksi joku hahmo ei häntä tai jotain hänen omaa viiteryhmäänsä edusta, niin silloin tietenkin hän voi kokea tilanteen jotenkin kiusallisena, mutta tietenkin jos lähdetään siitä että näyttelijä tai ohjaaja  itse ei ole itse sen viiteryhmän edustaja kuin mitä tuossa näytelmässä esitetään, niin silloin saattaa olla vaikeaa samaistua siihen tulkintaan mitä näyttämöllä sillä kerralla esitetään.

Näytelmissä sekä elokuvissa, jotka muuten ovat myös eräänlaisia näytelmiä esitetään paljon sellaisia asioita, joista näyttelijällä tai ohjaajalla ei ole edes mahdollista hankkia omakohtaisia kokemuksia.  Ja jos sitten lähdetään keskustelemaan siitä, millainen käsitys esimerkiksi juuri seksuaalisiin tai muihin vähemmistöihin kuuluvilla ihmisillä on siitä miten heihin suhtaudutaan niin se saattaa sitten olla hyvinkin yksilöllinen.

Joidenkin ihmisten kotona on sellainen ilmapiiri, että sellaiselle asialle mille ihminen ei itse voi mitään ei voida vaikuttaa, mutta kuitenkin se että joku mies tai nainen menee kotonaan sanomaan että “anteeksi vain mutta olen transu” saattaa olla hyvin kiusallinen ajatus. Eli kuinka moni ihan aikuisten oikeasti uskaltaa sanoa tuollaisen asian vanhemmilleen? Tai kuinka moni uskaltaa tuon asian sanoa esimerkiksi aviopuolisolleen? Itse ihmettelen sitä, että pitääkö Suomessa aina olla joku jota hutkitaan? Pitääkö meidän siis aina rakennella sellaista mallia, että jos joku on vähän erilainen kuin me, niin sitten hänelle pitää lähteä opettamaan sitä valtaväestön mallia pesäpallomailalla? Eli onko se että joku tekee omassa kotonaan ilman että kukaan näkee mitään jotain mistä me emme pidä se asia, mikä oikeuttaa syrjimään sekä hakkaamaan häntä pesäpallomailalla päähän tai ehkä poistamaan hänet ostoskeskuksesta? Tai riittääkö se että mies menee naisten osastolle syyksi siihen, että vartija “kohteliaasti” lähtee ohjaamaan häntä ulos?

Eli kuvitteletteko te että miehen on helppo mennä tavaratalossa naisten osastolle ostamaan niitä naisten hepeneitä? Tai en tiedä itse miten helppoa se miesten vaatteiden sitten naiselle on, ja siitä että käynkö niitä hepeneitä ostamassa saa jokainen tehdä itse omat päätelmänsä. Mutta asia on kuitenkin niin, että joidenkin ihmisten kohtalona on syntyä ympäristöön, missä hänet on ympäröinyt joukko urpoja, joiden mielestä kaikki mikä on erilaista kuin he itse ovat pitää vähintään muuttaa heidän itsensä kaltaiseksi, ja jos joku mies tai nainen sattuu olemaan vähän erilainen kuin he itse, niin silloin vähintään kettingillä tai pesäpallomailalla pitää tuota ihmistä lähteä muuttamaan. 

Tietenkin voidaan sanoa, että raaka pahoinpitely varmaan on rikoslaissa tuomittavaa. Samoin ainakin ennen ostoskeskusten tarkoitus on ollut myydä tavaraa ihmisille sekä tarjota positiivisia kokemuksia asiakkaille, jotta he voivat sitten myös uudestaan tulla ostoksille. Ostoskeskusta ei siis pidetä pystyssä siksi, että vartija tai muu henkilökunta voi siellä rauhassa viettää aikaansa. Vaan ideana on se, että ostoskeskus on turvallinen paikka myös silloin jos henkilö ei satu olemaan täysi-ikäinen tai että hän sattuu olemaan muuten erilainen kuin ostoskeskuksen henkilökuntaan kuuluva. 

Jos taas palataan sitten vielä teatteriin, niin se että teatteriin saadaan työntekijöitä vaatii tietenkin sitä että joku valitsee teatterialan. Ja jos esimerkiksi näytelmän arvostelu on ollut kovin ikävää luettavaa, niin silloin saattaa käydä niin, että esimerkiksi teatterikorkeakouluun tai muille taideyliopiston linjoille ei enää uskalleta hakea, kun luvassa on sitä “rakentavaa kritiikkiä”. Tietenkin se että vaikka me olisimme siirtymässä käyttäjälle ilmaiseen mediaan, joka rahoitetaan mainostuloista, niin silti noissa sketseissä tai ohjelmissa tarvitaan näyttelijöitä ainakin toistaiseksi. 

Joten sitä palautteen antamista voidaan aina välillä miettiä aivan itse omassa päässämme. Eli jos haluamme että teatteriin tulee myös jatkossa uusia näyttelijöitä, niin silloin kannattaa muistaa se, mitä alussa kirjoitin. Kaikilla ihmisillä on elämässään niin sanottu “eka kerta”. Toimitusjohtaja on joskus elämässään mennyt ensimmäistä kertaa töihin. Samoin näyttelijän pitää jossain tehdä se debyytti eli olla ihan ensimmäistä kertaa lavalla yleisön edessä. Myös ohjaaja ohjaa joskus ensimmäistä kertaa, ja jos hän ei saa ohjata, niin silloin ei synny ammattitaitoa. Samoin näyttelijän ammattitaito hioutuu vuosien myötä. Eli kyseessä on sama asia kuin esimerkiksi rakennusmiehellä tai muilla vastaavilla ihmisillä. Heistä tulee todellisia tekijöitä vasta vuosien kokemuksen jälkeen. Mutta jos he eivät saa tehdä mitään, niin silloin he eivät pääse kehittymään ammattilaisina. 

https://yle.fi/uutiset/3-11691687

 https://historiaajapolitiikkaa.wordpress.com/2020/12/14/miksi-aina-jonkun-pitaa-paasta-toista-haukkumaan/