Korkeakoulujen ongelmista

.

 

Korkeakoulujen ongelmista

Mikä tieteen tekemisessä on väärin? Tai miten tiedettä tehdään väärin? Nuo kysymykset liittyvät tämän päivän tiedepolitiikkaan erittäin kiinteästi. Korkeakoulujen tarkoitus on kehittää ihmisille tieteellistä ajattelutapaa, sekä samalla innostaa ihmisiä tekemään töitä tutkijoina. Siis tuo sitten on sellainen hieno ajatus, mitä varmaan kannattaa pohtia jokaisessa kodissa. Mutta ongelma varsinkin Suomalaisessa korkeakoulutuksessa on sellainen, että koulutusta ohjaavat kaikki muut asiat kuin tieteellinen pohja. 

Vaikka yliopistossa tehdään läpimurtotutkimusta, niin samalla tarvitaan myös sellaista muutakin tutkimusta kuin sitä missä itse sattuu olemaan paras tai mikä itseä kiinnostaa. Eli kukaan ei ole koskaan maailman paras kaikessa mitä hän tekee. Eli neurologia ei ehkä kiinnosta jonkun tähtikuvien kirkkain tähti ja mitä sen ympärillä tapahtuu. Ja astronomia ei ehkä kiinnosta se miten kvanttimaailman ilmiöt korreloivat makrokosmoksen kanssa. Tai mistä minä tiedän mikä näitä ihmisiä kiinnostaa, kun en ole kysynyt sitä. 

Eikä ketään noista ehkä kiinnosta se, miten käännetään tietokoneohjelma mikä on kirjoitettu jollain tietyllä ohjelmointikielellä toiselle ohjelmointikielelle. Eli tuolloin käytetään tulkkaus-ohjelmaa, mikä muuttaa esimerkiksi pythonilla kirjoitetun ohjelman C-kieliseksi. Tai ehkä tämä oli vähän kömpelö esimerkki. 

Mikään tiedekunnista ei ole toista huonompi. Eli kaikkia tiedekuntia tarvitaan. 

Yksi ongelma korkeakoulutuksessa on se, että koulussa ei arvosteta kaikkia asioita samalla tavalla. Esimerkiksi tietojenkäsittely nähdään usein pelkkänä “avustavana tieteenä” tai sitten valtiotieteellinen tiedekunta nähdään vain sellaisten ihmisten opinahjona, jotka eivät ole viitsineet lukea 8 laudaturia, jotta pääsivät kauppakorkeaan opiskelemaan johtamista. 

Eli valtiotieteelliseen sekä matemaattis-luonnontieteelliseen menevät tällaisen ajattelumallin mukaan sellaiset jotka eivät muualle pääse. Tuo asia ei muuten ole aivan totta. Nuo tehtävät molemmissa tiedekunnissa ovat melko vaikeita aivan kuten ne ovat monissa muissakin paikoissa. Ja vaikka joku ei itse valitsisi matemaattis-luonnontieteellistä tai valtiotieteellistä tiedekuntaa, niin joku toinen nuo tiedekunnat kuitenkin valitsee. 

Ongelmia lisää se, että koko korkeakoulu sekä siitä saatava ammatti nähdään joissakin piireissä vain porttina suuren johtajan työhön. Eli ainakin yhteen aikaan oli tapana esitellä ihmisiä, jotka olivat jättäneet korkeakoulun kesken, ja sitä kautta tehneet pari miljoonaa. 

Koulutusmäärärahoja ohjataan sellaiseen koulutukseen, mikä tuottaa parasta rahallista tulosta koko maalle, ja samalla esimerkiksi tieteellinen työ jää taka-alalle. Tuolloin korkeakouluja ja niiden arvostusta mitataan siinä, että paljonko keskimääräinen tuosta koulusta valmistunut opiskelija ansaitsee esimerkiksi kolmen vuoden kuluttua. Se että ihminen saa rahaa työstään on erittäin tärkeää, mutta samalla kuitenkin korkeakouluissa tapahtuu sellaista, mikä varmasti tappaa esimerkiksi oman luovan ajattelun. 

Eli koulutuksessa paneudutaan erittäin suurelta osin siihen, että opiskelija saa negatiivista palautetta työstään. Tuolloin opiskelijan työtä arvioidaan kaivamalla siitä kaikki mahdolliset virheet, ja mitään hyvää sanaa niistä töistä ei sitten edes tarvitse sanoa. Samalla tietenkin pääpaino työssä on siinä, että saadaan sitten lähdeluettelo sen näköiseksi, että siinä on mahdollisimman paljon erilaisia kirjojen nimiä sekä tietenkin sivuja, joista näkyy milloin mitäkin osaa on lainattu. 

Kirjoitusta pitää tietenkin lainata referoiden, mikä tarkoittaa sitä, että sen suora kopioiminen sekä Internet-sivujen käyttö on varmaan rajoitettua, koska kirjat saavat työn vaikuttamaan hyvältä. Mutta sitten kun ajatellaan oppimis metodologiaa, niin silloin tietenkään ei kukaan saa tehdä työtään yksin, vaan kaikkien pitää opetella ryhmätyötä, jotta sitten saadaan toimitettua opettajalle hieno kaavio siitä, kuinka paljon kukin missäkin ryhmässä on työtä tehnyt. Ja sitten vielä ryhmällä pitää olla johtaja, jonka kanssa koko ryhmä tekee työtä. En tiedä teenkö tässä väärin kun tästä asiasta kirjoitan, ja ehkä olen sopimaton moneen asiaan. 

Mutta kaikki varmaan ymmärtävät, että kaikille ei kaikki sovi. Samoin jos sitten opiskelussa kaikki muut asiat kuin opiskelu ovat tärkeitä, niin silloin tuo ryhmätyö on erittäin ikävä tapa toimia, koska “mulla on töitä”, on vastaus siihen kun ryhmän pitää kokoontua. Sitten kun saadaan ne työkiireet sovitettua yhteen, niin tapaaminen järjestetään johonkin koulun ATK-luokkaan. Ja sitten kun kokoonnutaan, niin viisi henkilöä istuu yhden koneen ääressä, ja sitten siinä käydään läpi pilkkusääntöjä 4-8 tuntia. Tai siis työtä käydään läpi siihen asti, kun joku ryhmässä lähtee töihin. Eli kyllä on mukavaa tuo opiskelu. 

Ja sitten tietenkin tuo kirjalista pitää saada niin upeaksi, että sen kehtaa näyttää ohjaajalle. No mitäpä tuosta, mutta kuitenkin koulutuksen pitäisi antaa valmiudet toimia nykyaikaisessa työympäristössä, jossa välillä mennään oman mukavuusalueen ulkopuolelle. 

Kuva: http://www.halvi.helsinki.fi/museo/images/taidekokoelma/rakennuspiirustuksia/engel1.jpg

https://historiaajapolitiikkaa.wordpress.com/2021/01/18/korkeakoulujen-ongelmista/